Aikaisemmin sukulaisapu, syytinki ja virkamieseläkkeet

Työeläketurva alkoi laajasti vaikuttaa yhteiskuntaamme, kun TEL ja LEL tulivat voimaan vuonna 1962. Aluksi näillä eläkelaeilla oli tarkoitus taata työntekijän toimeentuloa vanhuuden ja työkyvyttömyyden varalta.

Itse asiassa yksityiset työeläkelait merkittävältä osalta käynnistivät suomalaisen hyvinvoinnin laajamittaisen rakentamisen.

Ennen 1960-luvun alkua eläketurva oli usein täysin sattumanvaraista. Maatalousvaltaisessa maassa oli tukeuduttu syytinkiin, sukulaisapuun ja köyhäinhoitoon. Virkamieseläkkeet olivat vain harvojen etuoikeutena, kuten yksityiset työeläkekassatkin.

Työeläkkeen säätämisen ja täydentämisen vuosikymmenet

Koko kansan vanhuudenturvaa oli yritetty ratkaista säästämiseen perustuvalla kansanvakuutuksella vuodesta 1939, mutta varat haihtuivat sotaan ja sitä seuranneeseen inflaatioon. Kansaneläke muutettiin vuonna 1956 jakoperusteiseksi, mikä koettiin palkansaaja- ja kaupunkiväestön parissa epäoikeudenmukaiseksi. Toimihenkilöt ja teollisuustyöväki, mutta myös työnantajat näkivät lopulta ainoaksi ulospääsyksi ansioperusteisen työeläkkeen.

Etujärjestöjen myötävaikutuksella säädettiin 8.7.1961 yleinen vakituisessa työsuhteessa työskentelevien yksityisalojen työeläkelaki TEL. Tärkeä tekijä lain hyväksymiseksi oli, että samalla sovittiin lyhytaikaisten työsuhteiden eläkelaista LEL. Molemmat lait tulivat voimaan 1.7.1962.

Tämä oli kuitenkin vasta alkua. Jo 1960-luvulla työeläketurvaa täydennettiin (mm. perhe-eläkellä) ja uusilla väestöryhmillä. Säädettiin yrittäjien ja maatalousyrittäjien eläkelait YEL ja MYEL ja valtion (VEL, sittemmin VaEL) ja kunnan palveluksessa olevien (KVTEL, sittemmin KuEL ) työeläkkeitä yhdenmukaistettiin .

Työnjako kansaneläkkeen kanssa hahmottui seuraavana vuosikymmenenä ja työeläkkeisiin tehtiin tasokorotus. Niinpä jo 1970-luvulla meikäläinen työeläkejärjestelmä muodosti kokonaisuuden.